Byron Bay

Byron Baysta ei ole olemassa yhtäkään valokuvaa, koska a) mulla ei ollut puhelimessa akkua ja b), ei kiinnostanut.

Byron Bayhin en saapunut kovin hilpeissä merkeissä. Mun varastetun laukun mukana meni myös mun matkapahoinvointilääkkeet. Byroniin ei ollut Surfersista kovinkaan pitkä matka, mutta 2h kiemurtelevaa ja mutkaista tietä teki tehtävänsä ja mulla oli tosi paha olo kun perille pääsin. Bussi oli perillä Byronissa ehkä kuuden aikaan illalla, ja tavoilleni uskollisena mulla ei ollut pienintäkään hajua siitä, missä mun hostelli oli. Palloilin bussipysäkillä muutaman tutun kanssa, niiden hostelleilta tultiin noukkimaan mutta mun Nomads oli aivan keskustassa joten sinne pääsi hyvin kävellen - jos ei olisi eksynyt matkalla. Mua väsytti, vitutti, oksetti ja itketti. Onneksi puhelimessa oli vielä akkua joten sain kartat toimimaan, mutta silti en löytänyt perille. Onneksi Travel Bugsista mut autettiin eteenpäin, näytin kai niin reppanalta ison rinkkani kanssa. Pääsin Nomadsille ja ilmeisesti naamasta jo näki että kaikki ei ole kovin hyvin koska sain jo respasta sympatioita puolelleni. Kovasti respan nainen houkutteli mua johonkin bileisiin illalla (lauantai-ilta kun oli) mutta kiitos ei kiitos, suihkuun ja nukkumaan. Jätin puhelimen laturiin ja suuntasin mun huoneeseen, joka oli kivasti keittiön ja communal arean vieressä. Nice. Not. Suihkun jälkeen oli hiukan parempi olo. Lähdin kaupungille metsästämään korvatulppia, mutta kaikki kaupat ja apteekit oli jo kiinni, koska kello oli hiukan yli kahdeksan. Meluisa yö tiedossa, ok. Kokkasin dinnerin ja painuin sänkyyn ennen yhdeksää. Ei ollutkaan niin helppo homma kuin luulin. Mulla ei ollut tietokoneessa akkua tai laturia ladata sitä, jotta olisi voinut katsoa jotain sarjoja. Tai edes ulkoista kovalevyä, missä niitä sarjoja olisi ollut. Mulla ei ollut puhelimessa tai iPodissa akkua tai laturia ladata niitä, jotta olisi voinut kuunnella musiikkia tai  jotain äänikirjaa. Olin kymmenen hengen huoneessa, ja kaikki yhdeksän muuta oli lähdössä ulos. Kovaäänisesti. Ne katto mua tosi pitkään kun makasin vaan kiukkusena peiton alla ja yritin saada unen päästä kiinni. Vihdosta viimein yhdentoista aikoihin viimeiset lähti ja uni sai tulla. Sitä ihanuutta ei kovin pitkälle kestänyt, kun kahdelta palasivat ensimmäiset rakkaat huonetoverit aivan pilvessä. Sain kuunnella lennokkaita juttuja pitkälle aamuyöhön, ja joskus neljän viiden aikaan sain uudelleen unen päästä kiinni. Ensimmäinen herätyskello soi huoneessa aamuseiskalta ja torkutusta jatkui pitkälle aamuun. Jo aamuyöstä päätin, että vaikka mulla on kaksi yötä maksettuna niin lähden seuraavana päivänä, oli mikä oli.

Oon ilmeisesti ollut tosi loppu, soitin melkein itkua vääntäen Nooralle että mun on päästävä pois täältä. Samanlainen puhelu lähti myös tulevalle hostäidille Michellelle, että ottaisko ne mut päivää aikaisemmin. Puhelimen akku ei hirveen pitkälle kantanut (taaskaan) joten ei kun Backpackers World Traveliin hoitamaan asioita - kerrankin jotain hyötyä siitä että on maksanut itsensä kipeäksi, hädän tullessa apua löytyi ihanalta ruotsalaiselta tytöltä, joka oli siellä töissä. Väänsin siellä melkein itkua siitä että mun on päästävä Sydneyyn, mulla ei oo puhelimen laturia, en voi olla yhteydessä kehenkään, mulla on surffitunti ja kerkeenkö sieltä bussiin, mihin aikaan bussi lähtee ja voisko ne varaa sen mulle :D (näin jälkeenpäin aateltuna oon ollut aikamoinen drama queen mutta kun on nukkunut kolmen yön aikana maksimissaan kymmenen tuntia yhteensä ja osa tärkeistä tavaroista katoaa kuin tuhka tuuleen, ei oikeasti ihan hirveästi jaksanut kiinnostaa mikään muu kuin Sydneyyn pääseminen asap). No saatiin kaikki asiat hoidettua, kerkesin käymään kaupassakin hakemassa evästä bussimatkalle ja syömään aamiaista biitsillä. Surffikoululta mulle luvattiin että ehtisin bussiin ja ne lupasi lataa mun puhelimen akun täyteen surffitunnin aikana. Surffikoulun tyttö myös kertoi mulle että kelloja siirrettiin tunnilla eteenpäin edellisenä yönä. Ja onneksi kertoi, muuten olisin missannu surffitunnin haha! Tiesin kyllä että NSW on käytössä day light savings mutta eipä sitten tullut pieneen mieleenkään että se voisi olla nyt.

Anyways, surffitunti meni olosuhteisiin nähden ihan hyvin. Mun kärsivällisyys ja mielenkiinto oli nollilla mutta koska tunti oli varattu ja maksettu, niin pitihän sinne nyt mennä. Onneksi ryhmä oli pieni, vain viisi henkilöä ja kaksi niistä tytöistä tunsin jo Fraserilta. Opittiin perustekniikka kuinka laudalla pääsee seisomaan ja loppupeleissä olin ainoa, joka ei laudalla päässyt seisomaan. Olin vaan jo ajatuksen tasolla niin Sydneyssä ja väsynyt, että keskittyminen herpaantui koko ajan. Mutta seisominen ei ollut kovin kaukana, joten ihan hukkaan ei tunti mennyt! Meri oli tosi lämmin ja koska oon ehkä fyysisesti aika huonossa kunnossa nyt (hups) niin meinasi aalloissa kauhoessa tulla hiki, niin luovuin märkäpuvustakin puolessa välissä tuntia. Seuraavana päivänä kyllä tunsi surffanneensa ja kroppa oli täynnä isoja mustelmia.

Hyvin ehdin bussiin ja sain käydä surffirkoululla (Mojosurf) suihkussakin, ettei tarvinnut meriveden ja hiekan jäljiltä istua bussissa 14 tuntia. Chocolate milkshake lounaaks/välipalaks/dinneriks ja bussiin. VÄSYTTI. Sain onneksi kikkailtua itselleni kaksi penkkiä ja yleensä aika auliisti annan tilaa muille mutta nyt pidin tiukasti huolen että kukaan ei istu mun viereeni - tarvitsin molemmat penkit mun kauneusuniani varten. Vähän bussiunia kyllä verotti se, että unohdin mun ainoan hupparini Byronin bussipysäkille :D harmittaa, koska tykkäsin siitä Stadiumin mustasta pitkästä hupparista tosi paljon. Bussissa vaan yritin löytää hyvää asentoa ja onnistuinkin torkkumaan suurimman osan matkasta. Puhelinkin oli ladattu, joten kuuntelin äänikirjoja ja koomasin. Ainoa kupru koko matkassa oli se, että meidät raahattiin bussista pihalle 3.30 yöllä puoleksi tunniksi. Oli aika low point - olo siinä kohtaa mutta silti jo positiivisemmalla mielellä, kun tiesin että pian olisin Sydneyssä mun uuden perheen luona. Hieman seitsemän jälkeen heräsin siihen, että oltiin Harbor Bridgellä ja näin Sydneyn oopperatalon mun vasemmalla puolella. Olin onnellinen. Centralilla etsin junan Pymbleen, jossa mun uusi hostäiti Michelle oli mua Jonatanin (2,5v) kanssa vastassa. Siitä alkoi viimeisen kahden kuukauden tarina, johon varmasti palaan vielä ennen paluuta Perthiin ja Suomeen.

Itärannikko siis taputeltiin kasaan jo noin kuukausi sitten, ja aikaa mulla on jäljellä tässä perheessä ja Sydneyssä noin kuusi viikkoa. Olen tosi iloinen että tein kolmen viikon itärannikon reissun, ja vieläpä yksin. Näin aivan uskomattomia asioita, maisemia ja tapasin huikeita ihmisiä. Rusketuin ja nautin biitsillä makaamisesta. Istuin hiljaa bussissa ja mietin syntyjä syviä. Vietin rattoisia iltoja tuopin ääressä maailmaa parantaen, flip cupia opetellen tai kahteenkymmeneen yhteen laskien. Snorklasin ja uin vesiputouksessa. Kävelin yksin sademetsässä. Pääsin eroon laiva- sekä käärmekammosta. Pidin koalaa sylissäni. Söin ravioleja ja noodeleita loppuelämän tarpeikseni. Opin parhaat tekniikat sen suhteen, kuinka heilautetaan 22kg painava rinkka selkään. Ostin ensimmäistä kertaa elämässäni spf 50+ aurinkorasvaa ja käytin sitä säännöllisesti. Bongasin villeinä valaita, kilpikonnia, vesinokkaeläimiä, erilaisia kaloja ja delfiinejä. Kaikkien uskomattomien kokemuksien ja ihmisten rinnalla opin myös muutaman tärkeän taidon: opin olemaan ja nauttimaan yksinolosta sekä opin pyytämään häpeilemättä apua silloin, kun sitä eniten tarvii. Opin luottamaan, että suurin osa ihmisistä haluaa oikeasti vain mun parasta sekä tajusin myös sen, että mun ympärilläni on, sekä Ausseissa että Suomessa paljon ihmisiä, jotka on aina valmiita auttamaan mua sekä vastaamaan mun puheluihini ja lohduttamaan.

Kaiken kaikkiaan, aivan huikeaa enkä hetkeäkään vaihtaisi.