Yealering

Lähdin siis Yealeringiin 21.6. perjantaina. Olin innosta piukeana ja valmiina uusiin seikkailuihin ja pikkukaupungin pysähtyneeseen elämään. Odotin myös innoissani pubissa työskentelyä, koska tykkään seistä tiskin takana. Olin myös muilta country pubeissa työskenneiltä kuullut, että uusia tuttuja ja kavereita saa superhelposti.

Todellisuushan ei sitten mennyt ihan niin ruusuisesti kuin olin maalaillut. Vaikka olin varautunut pikkukaupungin meininkiin, todellisuus iski melko karvaana vasten kasvoja - mulla ei ollut minkään valtakunnan mahdollisuuksia tutustua yhteenkään edes lähelle omaa ikää olevaan ihmiseen, koska sellaisia ei asunut lähimaillakaan. Paikka oli täynnä +50-vuotiaita, hampaattomia farmareita, niiden vaimoja ja kouluikäisiä lapsia. Mikä siinä muuten on, että kaikkien hampaat oli tosi huonossa kunnossa tai niitä ei ollut ollenkaan? Opin lähes kaikki naamat tuntemaan sen viikon aikana, mitä Yealeringissä olin. Ihmiset oli tosi mukavia ja ystävällisiä, sitä ei käy kiistäminen. Osa ehkä enemmän tai vähemmän juoppoja. Enpä kyllä sitäkään ihmettele, sellaisessa paikassa kun asuu niin vähemmästäkin alkoholisoituu.

Yealeringissä on töissä aina kaksi backpackeria yhtä aikaa, ja mun kanssani samaan aikaan siellä oli töissä eräs ranskalainen tyttö. Kun kuulin tämän niin aattelin että onpa kivaa, saa kavereita. Tämä ranskiskan sitten osoittautui yhdeksi niistä harvoista ihmisistä, kenen kanssa en vaan yksinkertaisesti tullut toimeen. Ranskis oli laiskanpuoleinen, teki tasan sen mitä oli pakko tehdä jos sitäkään. Jos jotain pyysi näyttämään, niin yleensä tämä ei suostunut eväänsä liikauttamaan. Myös se katse ja äänensävy, jolla ranskis mua puhutteli, oli ylimielinen. Yritin alkuun olla ranskikselle kiva, mutta koska tämän suunnalta ei tullut minkäänlaista kaveeraamisen vastakaikua, niin luovutin parin päivän jälkeen. Muutamaa päivää ennen mun lähtöäni takaisin Perthiin ranskis kysyi multa, miksi mä en kunnioita häntä. Olin vähän että wtf, ja sanoin ihan suoraan että minkä takia mun pitäisi olla sille kiva jos mä en ole sille. Saatiin asioita onneksi selvitettyä, mutta loppupeleissä ongelmana oli vain liian isot kulttuuri- ja persoonallisuuserot.

Yealeringin pubi sijaitsi vanhassa hotellirakennuksessa, ikää talolla oli varmaan lähemmäs satakunta vuotta. Kaikki nurkat oli täynnä pölyä ja hämäkinseittejä (ja hämähäkkejä myös), sekä hometta ja mädäntynyttä ties mitä löytyi paikoista missä niitä ei todellakaan olisi pitänyt olla. Mun kroppani totesi heti kättelyssä että mun ei kuulu olla siellä, sain nimittäin allergisen nuhan, jota käytinkin loppupeleissä syynä lähtemiselle. Sen viikon aikana, mitä siellä olin, puunailin paikkoja kuntoon ensimmäistä kertaa aikoihin tai jopa ikinä. Sainpahan aikaa kulumaan eteenpäin.

Pubissa olemisen ja siivoamisen lisäksi joka toiselle päivälle napsahti keittiövuoro dinneriaikaan. Mä en todellakaan ole mikään keittiön ihmelapsi, mitä tulee kokkaamiseen ja kauhulla odotinkin ensimmäistä keittiövuoroa. Yealeringin ruokalista oli aika normaali pubiruokalista: burgereita, pihviä, fish&chipsiä, chicken parmegianaa, ranskalaisia, lohkoperunoita etc. Rasvakeitintä on helppo käyttää ja hampparipihvejä paistaa, no problemos. Mutta kun pitää kunnon pihviä tai kalaa paistella, niin ei ollutkaan enää niin helppoa saada asiakkaan toivoma kypsyysaste pihviin tai varmistella että se parilalla tirisevä kala on varmasti kypsää. Mua hävetti viedä mun kokkaamat annokset pöytiin. Muutaman keittiövuoron ehdin tekeen, ja siinä ajassa päätin vakaasti, että jos joskus vielä samankaltaiseen paikkaan eksyn töihin, niin etukäteen tulee varmistaa että diiliin ei varmastikaan kuulu ruuanlaittoa. Tai ainakin jonkun pitää opettaa mulle kädestä pitäen millanen se med rare pihvi on, eikä vaan sanoa että "sopivasti punainen".

Muutaman päivän elon jälkeen Yealeringissä totesin että mä en ikinä tule olemaan siellä onnellinen. Päätin että en aio tuhlata aikaani siellä yhtään enempää kuin on pakko (ja btw, siellä oli ihan superkylmä ja paleleminen on yksi pahimmista asioista mitä tiedän). Synttärilahjaksi itselleni irtisanoin itseni. Lähteminen sujui tosi helposti eikä pomokaan ollut vihainen, tai ainakaan näyttänyt sitä päälle päin. Olin myös Yealeringistä käsin sumplinut vähän työjuttuja, ja mulla oli Perthiin sovittu saapumispäivälle jo "työhaastattelu" yhden au pair - perheen luokse. Ja eventually, täällä Perthissä, tarkemmin sanottuna Cockburnin Successissa, mä vietän elokuun loppuun asti! Me so happy.

(Perth käsittää oikeasti vain murto-osan tästä kaupungista, ja vaikka mäkin periaatteessa asun Perthissä, niin mun kotikuntani on City of Cockburn, ja sieltä suburb nimeltään Success. Kilometrejä Perthin CBD:lle, varsinaiseen keskustaan, on noin 20 ja junalla matkan taittaa viidessätoista minuutissa ja maksaa 3,40 aud).

Seuraavassa postauksessa lisää Perthin elämästä, loppuun vielä kuvapläjäys Yealaringin mahtavan kokoisesta townista:

Näkymä parvekkeelta, ja siltä ainoalta kohdalta jossa puhelimella oli kuuluvuutta

The SuperMoon

Työpaikka

Työpaikka

Näin täällä hoidetaan keittiövuorot. Vähän kun sidua naukkailee samalla niin ei vituta läheskään niin paljon

Mun huoneeni, jossa ei ollut mitään valittamista, paitsi ehkä se että siellä oli jäätävän kylmä

Pubi oikealla (talo missä parveke), ja samalla myös Yealeringin pääkatu

Vakiovaruste jokaisessa Wheat Beltin (Perthistä kaakkoon oleva alue) pikkukylässä

Yealeringin general store ja post office

Lake Yealering, jossa on joskus pari vuotta sitten vielä ollut vettä. Ollut vähän kuivaa viime aikoina

Ja kyllä, kylmälle ja kuumalle vedelle oli omat hanansa

Vessassa eleli kuusi tuollaista kaveria, ennen kun yksi kaunis päivä päätin tappaa kaikki. Hän oli kämmenen kokoinen.

Ja voin kertoa, ei ole ikävä takaisin! Nm. makoilen lämpimällä kokolattiamatolla ja lämpöpuhallin huutaa vieressä. Ja kyllä, jopa mä pystyn näin keskitalvella hyväksymään kokolattiamatot ilomielin koska kaakelilattia on vaan niin saamarin kylmä....